Jotkut päivät vain polkevat paikallaan. Lievään ylämäkeen, jos se on mahdollista.
Näinhän me sen osasimmekin jo arvata. Että tälläinen päivä siis.

Onneksi on musiikki. Siitä on apua niin moneen.

Irina osaa uudella levyllään sanoa asioita jotenkin niin erityisen kauniisti. Aika sopivan kaupallistahan tämä uusi levy vaikuttaa, mutta eihän siitä voi haittaakaan olla.

  Miten sä voitkaan olla, noin tyhmä ja viisas samalla sun ristiriidat mut hajoittaa, ei tällaista kestä.
  Oletko sä koskaan ollut yhtään sen varmempi kuin nyt, tai pystytkö siihen ollenkaan, taistelenko  yksin?

 Niin Irina laulaa. Eikä sitä kannata kieltää. Kyllä se koskettaa. Hullunkurisuudessaan niin vallan kovin.

Suomi sitten voitti vähän kiekossa. Olipa niin mukavaa. Voittaisipa Suomi myös silloin kun oikeasti tarvitsisi. Tänään olohuoneessamme oli asiallista, vaikkakin paikoin hiiltynyttä keskustelua kanava-politiikasta. 

Asiallista mutta hiiltynyttä. Tarkoittanen kai sitä, että minä olin hiiltynyt ja Bee asiallisen rauhallinen. En tahdo enää katsella urheilua. En mäkihyppyä, kelkkailua enkä edes luistelua. Ainoastaan vähän jääkiekkoa. Sellainen olen. Siinä me sitten olemme. Minä ja bee. Bee innoissaan ja minä happamana kuin sitruuna, jonka kaveri kukaan ei tahdo olla.

 Tänään siinä jääkiekossa Suomi taklaili rumasti. Ei sitä ollut kiva katsoa. Beellä oli tähän ihan eri teoria. Juuri tämän vuoksi peli oli mitä mainioin. Oli toimintaa. Ja aggressiivisuutta. Bee hihkui onnessaan ja kertoi tämän kuuluvan pelin luoneteeseen. En jaksanut sitten kiinnostua. Rumaa se oli.

Sellaista meidän olohuoneessa. Päätin huuhtoa liiallisen urheilun alas punaviinillä. Kyllä se onnistui. Nyt on kiva kirjoittaa. Mielessä on nolla ajatusta siitä miten saada avoliitto toimimaan. Kymmenen ajatusta siitä, miten kertoisi sen päättyneen.
Olen sekoamassa. Varmasti olen. Olen lopettamassa erittäin järjellistä suhdetta.
Enkä ole edes vaihtamassa sitä mihinkään. Sillä Jonnan sanoin, yhtä en saa. Yhtä en vielä ainakaan.

Nythän tilanne olisi sellainen että olisi tekemistä aivan vallattoman paljon. En ole tehnyt mitään. Ehkäpä jonkin asteinen lukko. Super lukko, viemärin tukko. Näin tämän täytyy tulkita.

Olen ehkä vähän blogi-addiktoitunut. Toisten elämää on niin kiva lukea. Tänään törmäsi itselleni vallan uuteen asiaan blogi-maailmassa. Se oli tämä blogilista.
Vallan kiinnostavaa.

Nythän vaikuttaa vallan siltä, että kaikken muiden blogeja lukee säännöllisesti edes joku. Omaani en ehkä edes itse. Mikähän tässä on viallista. Itse tulkitsin sen niin, että ei näin paikallaan polkevaa ja surullista blogia tahdo lukea, ellei ole pakko. Korvausta vastaan ehkä. Tämähän voisi toimia. Alan maksamaan kaikkille lukijoilleni. Selvää rahaa. Näin siis teen.

Se että kirjoitan blogiani niin kovin salassa muilta verottaa sisältöä niin todella kovin. Päivän pienet sattumukset jäävät kertomatta. Olen vainoharhaisen tarkka sanoistani.  Bee ei saa löytää tätä. Ehei. Vaarallista eikä edes jännittävää.

Söin tänään purkillisen jäätelöä. Maha kipeä. Au au. Katsoin elokuvan Onnen varjot. Ja totesin että en ainakaan tahtoisi päänäyttelijä-herraa itselleni. Mutta ei kai näin ole tarkoituskaan.
Hänen roolihahmonsa siinä oli kuin ilmetty Bee. Yäk ja muiden mielestä valtavan ihanaa.

Näin se on. Oksettavan ymmärtäväistä ja täydellistä. Onkohan niin että onnettomat blogit ovat vähämmän suosittuja kuin onnelliset. Sehän kävisi järkeen. Maailmassa jossa järki on niin kovin suhteellista.

Tahtoisin kävellä sateessa. Tämän teen. Huomenissa luulisin.

Mutta rakastanhan minä sentään itseäni. Liikaa.