Tämä viikonloppu. Kului täysin sohvalla. Tehden ei mitään. Olen kipeä. Ai ai. Flunssa, jota olen kunnioittanut ja pelännyt viimeiset kaksi viikkoa otti sittenkin minusta vallan.

Heräsin lauantai aamuun niin huonosti kuin voi. Illaksi suunnitellut kekkerit ja kaikki ilo meni aamun mukana. En ole tehnyt mitään, en mitään, en mitään. En ole oikein edes ehtinyt ajattelemaan mitään. Olen katsonut televisiota ja unohtanut kaiken katsomani. Luin sentään yhden kirjan vaikka se melkein hajotti silmäni. Oli vain pakko lukea loppuun.

Huomenna päätän lopettaa tämän flunssailun. On pakko. Ei ole aikaa tälläiseen nyt.

Olo on ollut lähinnä vihainen. Vihainen vähän kaikesta. Todella selittämätöntä. Olen ihminen joka ei saa aikaan mitään. On niin paljon suunnitelmia, ja nolla tekoa niiden saavuttamiseksi. Jos en tuntisi itseäni paremmin sanoisin että olen idiootti. Vaan enpä ole.

Uni-houreissa näin paljon unia itsestäni idiootin ja ylimielisen Z:n kanssa. Niissä unissa se oli kyllä kiva. Ja ymmärtäväinen. Nythän alkaa olla jo niin että tämä lähentelee pakkomiellettä. Ajatukseni pyörivät lähinnä täysin sen ajatukesen ympärillä että millaista on kun seuraavan kerran tapaamme?  Tapaammeko koskaan. Olemmeko vihaisia, sanattomia vai surullisia ?

Päässäni on jokin todellinen fiktio siitä että millaista olisi jos olisimme ihan oikea pari ja meillä olisi ihan oikea elämä yhdessä. Luulisin, että olisin onnellinen. Mielestäni me olemme sellainen pari, jonka vain kuuluisi olla yhdessä.

Tänään menin Been viereen ja laitoin silmät kiinni. Kuvittelin että jos makaisin tässä näin ja silittäisinkin Z:n hiuksia. Että olisi sunnuntai ja Z hoitaisi minua, meidän kodissamme. Suukottelisi ja hoitaisi. Tälläisiä ajatuksia. Joo, olenko vähän sekaisin.

Kotoa muistettiin taas soittaa tänään. Rakastan perhettäni niin paljon että se yllättää minut itsenikin. Joka ikinen kerta kun puhun isän ja äidin kanssa tunnen suurta rakkautta ja turvaa. Joskus pelottaa, että he kuvittelevat että olen menestyneempi ja lahjakkaampi kun oikeasti olen. Joskus toivoisin, että vanhempani näkisivät selkeämmin että olen onneton Been kanssa.

Tämän kuumeen keskellä katsoin Felicityä, vähän säälittävää. Se tyttöhän meni siinä yhdessä vaiheessa puhumaan ongelmistaan jollekin koulunsa terapeutille. Haluaisin tehdä samoin. Tekisinkin, jos uskoisin että siitä olisi hyötyä. Odotan näet jotain Simsalabim ratkaisua. Kiltti ja rauhallinen terapeutti täti toteaisi että; tämä on ongelmasi ja näin me sen korjaamme. Tiedänkin jo, että näinhän se ei menisi. Elämäni ei ole Felicity. Vaikka sitäkin olen joskus yrittänyt ja kovasti toivonut. Näin ollen en mene.

Olen kovasti yrittänyt miettiä ja hahmottaa tätä elämääni. Sitä millaista se on tänä vuonna, tässä iässä. Olen yrittänyt aidosti pohtia että olenko oikeasti onneton. Vai että onko tämä vain sellaista tekaistua pahaa oloa? Teoreettisesti asiani ovat hyvin. On muutamia asioita joita en ymmärrä. Minä ja Bee olemme olleet yhdessä kauan. Luulen tuntevani Been lähes yhtä hyvin kuin Bee itse. Ja oli vuosia että olimme onnellisia. Ja että minä olin onnellinen. Että hymyilytti, mietti kevyitä asioita ja oli kivaa. Niin että miten se kaikki on voinut muuttua? Olen varma että Bee ei ole muuttunut. Että tämä muutos on tapahtunut minussa. Miten voin siirtyä onnellisesta onnettomatksi?

Onko tähän kaikkeen syynä Z? Se että niin totaalisesti rakastuin häneen. Se, etten voinut saada häntä ja että hän jäi saavuttamattomaksi. Niin, palasin siis normaaliin. Normaaliin elämään Been kanssa, ja nyt huomaan, että se ei enää vain riitä. Kyllä kyllä, tahtoisin niin sen riittävän.

Kuka minä olen? En enää tiedä. En ole enää varma. En ainakaan ole sama mitä ennen. En uskalla kuitenkaan lähteä tästä suhteesta. Sillä jos teen niin, niin mitä minulle sitten jää ?

Kyllä, sekaisin kai olen. Söin tänään suolakurkkuja suoraan purkista. Ainut asia jonka pystyin maistamaan.