Tämä
viikonloppu. Kului täysin sohvalla. Tehden ei mitään. Olen kipeä. Ai
ai. Flunssa, jota olen kunnioittanut ja pelännyt viimeiset kaksi
viikkoa otti sittenkin minusta vallan.
Heräsin
lauantai aamuun niin huonosti kuin voi. Illaksi suunnitellut kekkerit
ja kaikki ilo meni aamun mukana. En ole tehnyt mitään, en mitään, en
mitään. En ole oikein edes ehtinyt ajattelemaan mitään. Olen katsonut
televisiota ja unohtanut kaiken katsomani. Luin sentään yhden kirjan
vaikka se melkein hajotti silmäni. Oli vain pakko lukea loppuun.
Huomenna päätän lopettaa tämän flunssailun. On pakko. Ei ole aikaa tälläiseen nyt.
Olo
on ollut lähinnä vihainen. Vihainen vähän kaikesta. Todella
selittämätöntä. Olen ihminen joka ei saa aikaan mitään. On niin paljon
suunnitelmia, ja nolla tekoa niiden saavuttamiseksi. Jos en tuntisi
itseäni paremmin sanoisin että olen idiootti. Vaan enpä ole.
Uni-houreissa
näin paljon unia itsestäni idiootin ja ylimielisen Z:n kanssa. Niissä
unissa se oli kyllä kiva. Ja ymmärtäväinen. Nythän alkaa olla jo niin
että tämä lähentelee pakkomiellettä. Ajatukseni pyörivät lähinnä täysin
sen ajatukesen ympärillä että millaista on kun seuraavan kerran
tapaamme? Tapaammeko koskaan. Olemmeko vihaisia, sanattomia vai
surullisia ?
Päässäni
on jokin todellinen fiktio siitä että millaista olisi jos olisimme ihan
oikea pari ja meillä olisi ihan oikea elämä yhdessä. Luulisin, että
olisin onnellinen. Mielestäni me olemme sellainen pari, jonka vain
kuuluisi olla yhdessä.
Tänään
menin Been viereen ja laitoin silmät kiinni. Kuvittelin että jos
makaisin tässä näin ja silittäisinkin Z:n hiuksia. Että olisi sunnuntai
ja Z hoitaisi minua, meidän kodissamme. Suukottelisi ja hoitaisi.
Tälläisiä ajatuksia. Joo, olenko vähän sekaisin.
Kotoa
muistettiin taas soittaa tänään. Rakastan perhettäni niin paljon että
se yllättää minut itsenikin. Joka ikinen kerta kun puhun isän ja äidin
kanssa tunnen suurta rakkautta ja turvaa. Joskus pelottaa, että he
kuvittelevat että olen menestyneempi ja lahjakkaampi kun oikeasti olen.
Joskus toivoisin, että vanhempani näkisivät selkeämmin että olen
onneton Been kanssa.
Tämän
kuumeen keskellä katsoin Felicityä, vähän säälittävää. Se tyttöhän meni
siinä yhdessä vaiheessa puhumaan ongelmistaan jollekin koulunsa
terapeutille. Haluaisin tehdä samoin. Tekisinkin, jos uskoisin että
siitä olisi hyötyä. Odotan näet jotain Simsalabim ratkaisua. Kiltti ja
rauhallinen terapeutti täti toteaisi että; tämä on ongelmasi ja näin me
sen korjaamme. Tiedänkin jo, että näinhän se ei menisi. Elämäni ei ole
Felicity. Vaikka sitäkin olen joskus yrittänyt ja kovasti toivonut.
Näin ollen en mene.
Olen
kovasti yrittänyt miettiä ja hahmottaa tätä elämääni. Sitä millaista se
on tänä vuonna, tässä iässä. Olen yrittänyt aidosti pohtia että olenko
oikeasti onneton. Vai että onko tämä vain sellaista tekaistua pahaa
oloa? Teoreettisesti asiani ovat hyvin. On muutamia asioita joita en
ymmärrä. Minä ja Bee olemme olleet yhdessä kauan. Luulen tuntevani Been
lähes yhtä hyvin kuin Bee itse. Ja oli vuosia että olimme onnellisia.
Ja että minä olin onnellinen. Että hymyilytti, mietti kevyitä asioita
ja oli kivaa. Niin että miten se kaikki on voinut muuttua? Olen varma
että Bee ei ole muuttunut. Että tämä muutos on tapahtunut minussa.
Miten voin siirtyä onnellisesta onnettomatksi?
Onko
tähän kaikkeen syynä Z? Se että niin totaalisesti rakastuin häneen. Se,
etten voinut saada häntä ja että hän jäi saavuttamattomaksi. Niin,
palasin siis normaaliin. Normaaliin elämään Been kanssa, ja nyt
huomaan, että se ei enää vain riitä. Kyllä kyllä, tahtoisin niin sen
riittävän.
Kuka
minä olen? En enää tiedä. En ole enää varma. En ainakaan ole sama mitä
ennen. En uskalla kuitenkaan lähteä tästä suhteesta. Sillä jos teen
niin, niin mitä minulle sitten jää ?
Kyllä, sekaisin kai olen. Söin tänään suolakurkkuja suoraan purkista. Ainut asia jonka pystyin maistamaan.
maanantai, 28. marraskuu 2005
Kommentit