Tänään oli kirpeä syyspäivä. Kai niitä on ollut montakin viime aikoina, mutta tänään vasta huomasin sen. Puhalsin ilmaa ja siitä muodostui höyryä. Aamulla. Puhaltelin parvekkeelta haltioissani niin kauan kunnes tuli jäätävän kylmä. Tässä hetkessä oli paljon hyvää.

Aketemian opissa ei tänään paljonkaan viisastunut. Itseestäänselvyyksiä, neljättä kertaa. Hoh hoh. Suoraan kotiin syömättä mitään. En ole syönyt konkreettisesti mitään. Koko päivänä. Miksenköhän? Uskoisin että tahdoin niin kovasti olla syömättä. Muuta selitystä ei kai ole. Tai ei ainakaan ole löydettävissä.

Koska olin tylsistynyt niin katsoin televisiosta jotain perhe dokumenttia. Ihan tavallisten ihmisten tavallista arkea. Tuli sellainen kaipaus että sellaista pitäisi olla. Pitäisi saada. Ihan vain perus-asioita. Yksinkertaista elämää. Miksi ei voi tyytyä siihen mikä valtaosalle näyttää riittävän ? Jostain ihme syystä olen kehittänyt teorian että pitää olla vähän enemmän ja olla vähän erilaisempi. Tjaa, vaikka tietoisesti en pyri erilaisuuteen.

Taidan tahtoa sen tyypillisen paketin. Nyt tällä hetkellä. Tehdä päätöksen siitä mitä haluan. Mutta ei. Näinhän se ei voisi elämässäni mennäkään. Joo ei, mietitään että mitä halutaan niin kauan että kaikki on jo ihan vähän, mutta merkittävästi liian myöhäistä. Jos aloittaisi siitä että kenet haluaa? Kuka on se ihminen, joka olisi oikeutettu tekemään tämän olennon onnelliseksi. Mitä auttaa jos tietää vastauksen, jos vastaus muodostaa mahdottoman yhtälön.

Onko sittenkin totta, että jos ei saa parasta niin olisi viisasta pyrkiä saavuttamaan toiseksi paras ? Tämähän olisi loogista. Tätähän tässä nyt näytän totetuttavan. Joo ja niin onnellisesti toteutetaankin. Ei tämäkään nyt oikein näytä toimivan. Jos avoliitto on pahempaa kuin Super Tiikeri sokeri murot niin silloin se on pahaa. Ja silti tällä hetkellä, turvallisuuden tunnetta etsiessäni sekin tuntuu rakkaudelta.

Tuntuu rakkaudelta. Kerran aikaisemmin oli vain rakkautta. Ei tarvinnut yrittää tuntea mitään. Yrittäminen on sitten mukavaa.

Identiteetti kriisi, kyllä sitäkin varmasti. Rakkauteni kaikkeen sotkettiin niin paljon ja enemmänkin että identiteettiäkin on tullut uudelleen mietittyä. Keksittyä. Enkä edes tahtoisi. Tietoisesti.

Voiko itsensä analysoimista ällö-öllötä enää yhtään enemmän. Ei mitään hyötyä. Ei tuloksia eikä voittajaa. Kun lankakerä on vähän jo liian paljon sotkussa niin sen selvittäminen on ajanhukkaa. Punainen lankakerä. Punainen lanka. Sitä on paljon. Olisipa se vielä kauniisti kerällä, eikä pitkin pirttiä.

Ehkä alennun taas teatraalisuuteen. Kyllä näin luulen. Olen yksin kotona. Kotona kaikuu, ja on kylmä. Kanelinen kylpykään ei muuttanut kylmyyttä miksikään. Korkeintaan teki siitä hetkeksi lempeämmän. Tulisipa joku kotiin, niin että olisi valoja ja kodikasta.

Tämä syömättömyys ei selkeästi sovi minulle. Sen voisi siis lopettaa. Nukuttaa.