Joo. Lupasin itselleni että kirjoitan tänne. Itseni takia. No niin. Näinhän en tehnyt. Olen luvannut itselleni niin kovin paljon, turhaan. Itselleen on kai liian helppo antaa anteeksi. Pyydän anteeksi itseltäni.

On tapahtunut paljon. Siksi en kai ole kirjoittanut. Koska en ole varma onko mikään silti muuttunut. Minä olen muuttunut. Muutun kai päivittäin. Parempaan, hah.

Sain minä joululahjankin. Sain puhua Z:lle. Puhumme jälleen. Puhumme liikaakin. Annoimme anteeksi. Toisillemme. Totean kuitenkin, että minä vain huijasin. Kerroin Z:lle ne asiat joita hän tahtoi kuulla, tarvitsi ja kaipasi. Että joo joo, olen edelleen täällä, ja että rakastetaan toisiamme, niin ettei ajatella liikaa. Ollaan tärkeitä toisillemme, ja pidetään toisiamme kädestä kiinni, niin kauan että se on absurdia. Eikä sitten tehdäkkään muuta. Sillä tiedän että sinä Z, olet onnellinen tahollasi, ja että kuin myös. Että Bee on vain hyvä juttu ja onnellinen olen. Näin siis sanoin.

'Kunnioitamme toistemme onnea'. Näinhän me todella teemme. Niin vitusti, että eihän tälläistä kunnioituksen määrää ole olemassakaan. Kunnioitamme niin paljon, että sama vaikka olisimme itse onnettomia. Joo, hei, mutta kunnioituksta löytyy. Olemme aika vaikeita. Kummatkin. Periaatteen ihmisiä. Kummallisuuksiin asti. Ja ehkä liian kauniita ja ylpeitä.

Niin. Z kertoi kuinka erityisen paljon merkitsen. Ja miten kamalaa on ollut kun emme ole puhuneet. Ja että kyllä, on osattu antaa anteeksi.

Näin se siis meni. Meidän tapaamisemme. Tapasimme keskellä lumisatedetta ja joulun odotusta. Ja halasimme pitkään. Niin pitkään että uskoin talven vaihtuvan kevääksi sinä aikana. Z.n silmät olivat samanlaiset, se sininen oli edelleen sama, niin sama että se teki kipeää. Itkin. Kyyneleitä, jotka sotkivat poskeni. Ei Z yrittänyt poistaa niitä. Eikä suudellut niitä pois. Koska sehän olisi tuhonnut kaiken sovitun. Katsoi siis vain kyynelten matkaa. Ja kertoi että olen kaunis. Yritin olla urhea. Juuri siihen hetkeen en keksinyt sanoja. Silloin ei puhuttu. Tuntui liian hyvältä, tuhlatakseen energiaa puhumiseen. Nyt uskon, että sanatkin voivat olla tarpeettomia.  

Uskomatonta on se miten hämmentynyt olin. Luulin, ettemme enää Koskaan koskaan koskaan puhuisi toisillemme, ja siinä sitten olimmekin. Z:n sylissä, saamatta koskea. Toivotin hyvää joulua. Tämän jälkeen olemme tavanneet ja tavanneet ja olleet toistemme seurassa. Emme koskeneet, emme kuitenkaan ole tehneet mitään normaaliakaan.

Tilanne on absurdi. Ja tämä on vähän sanottu.

Valehtelen itselleni enemmän kuin koskaan. Valehtelen. Valehtelen. Olen valehtelija. Valehtelen jopa Z:lle. Ja hän valehtelee itselleen. Että näin kuuluu olla.

Ollessamme yhdessä ajattelen koko ajan Z.n koskettamista. Koskettamisesta kaikkialle. Tilanne on turhauttava. Eihän kaksi ihmistä, jotka haluavat toisiaan voi olla erillään. Kyllä kai voivat. Sitä tässä todistan.

Naida. Meidän kuuluisi rakastella, naida. Haluan niin. Haluan niin kovasti, että en edes yritä ajatella muuta. Haluan Z:n kosketuksen heti. Itselleni. Herkän kosketuksen, vaativan kosketuksen, käskevän kosketuksen. Ne kaikki, joka paikkaan. Haluan Z:n silittävän hiuksiani ja kertomaan että olen kaunein. Koska sitä olen. Hänen seurassaan. Olen kaikkea. Olen hämmästynyt omista ajatuksistani.

Bee. On edelleen avomieheni. Halu ei sitten riitä ihan tähän parisuhteeseen asti. Seksi on lähes järkyttävää. Ja joskus sekin tuntui olevan riittävästi. Eihän se vika Beessä ole. Se on minussa. Yksin. Jos ei halua, niin ei halua. Ja tällä hetkellä elämäni on kuitenkin tässä.

Nauraisin itselleni ja elämälleni ellei se olisi vallan sopimatonta. Miten voi olla näin väärässä paikassa. En tahdo olla yksin. 

Menen nukkumaan. Z unta Ihan varmasti. Olen onnistunut kehittämään ajatuksiani niin, että näen hänestä unta, takuulla näen. Vallatonta unta. Milloin minusta tuli tälläinen? Kiimainen. Yritänkö edes muuttua?