Joo kyllä. Näin onkin kiva.

Matkustin tänään yliopistolle kaksi tuntia, koska koko maailma tuntui vastustavan yhtälöä minä ja luento.

Tarkoituksena oli tavata ryhmäni, jonka kanssa yritämme kasata toivotonta raporttia kasaan. Olinhan sitten todella ainut ryhmästäni joka ilmestyi paikalle. Niin eli ei mitään hyötyä. Pisteessä nolla edelleen. Matkustusta takaisin kotiin, ja siinä oli tämän päivän opetukseni.

Olen lähes varma että tämä syksy on vihdoin murtanut minut. Nyt on jokin ihme tauti valtaamassa tämän elimistön. Olo on enemmän kuin kumma. On vähän kylmä, ei ikinä nälkä ja janottaa. Talossamme on niin ultimate kylmä että tästä kylmemmäksi asiat eivät voisi enää muuttua. Nukun villasukat jalassa. Kahdet villasukat jalassa. Ja edelleen on kylmä.

Kyllä, kyllä teetähän olen edelleen juonut. Niin paljon että makeutusainekin tylysti päätti loppua. Jouduin siis käyttämään aitoa sokeria. Pahaa, maku oli kumma. Olen siis makeutusaine riippuvainen. Kaikki on parempaa makeutettuna keinotekoisesti.

Tuntuu kuin toinen korva olisi täysin kuuro. Päässä humisee. Ihme huminaa. Nukuttaa, mutta ei todella voi nukkua. Hiukset näyttävät siltä, kuin niitä ei olisi hoidettu vuosi kausiin, ellei jopa satoihin. Peilistä katsoo vähän omituisen näköinen minä. En jaksa korjata sitä nyt. Ylihuomenna ehkä. Sitten kun vointi on muuttunut joksikin toiseksi. Koska tämä on selvää, tämä vointi ei ole kiva, eikä ystävällinen. Menisipä pian pois.

Ihanaa on se, että huomenna on täydellinen vapaa päivä. Aioin katsoa sata jaksoa Fraseria ja sen jälkeen West Wingiä. Ja tehdä kaikkea olemattoman ihanaa. Sehän tässä kipeänä olemisessa on kivaa. Voi olla ihan surkeana, kaikki ymmärtävät ja jakavat sympatiaa. Bee oli ihan huolissaan että olen kipeä. On hoivannut koko illan. Been ylihuolehtivaista oksettavaa hoivaa tietenkin. Mutta huomiota kuitenkin. Onneksi kaikki lähtevät aamulla jonnekin, niin että saan olla täällä yksin.

Luin kirjaa. No Logo. Se olikin parempi kun muistin. Suorastaan opettavainen. En enää jaksanut muistaa, miksi olin sen viimeksi hylännyt ja unohtanut hyllyyn. No onhan se jo vähän vanha, mutta merkittävä kuitenkin.

Huomenna on aikaa myös soitella kauniita säveliä. Aioin soittaa paljon, niin että tuntisin olevani hyvä.

Koska olen laiska ja pitkästynyt, lueskelin randomilla muiden blogeja. Luin jonkun 16 vuotiaan tytön blogia. Tuli ikävä sitä aikaa kun itse oli samassa iässä ja mielentilassa. Tämähän ei ole ensimmäinen kerta kun huomaan tämän ongelman. Palaan jatkuvasti yläaste ja lukio - aikoihin, ja muistelen miten kaikki oli silloin ihanaa. Ja siitä kuitekin on jo vuosia. Ikääntymiskriisi. Sitä tämä selkeästi on. Pelkään että olen pian 30. Siihen mennessä tulisi saavuttaa jotain. Ja mitäänhän ei ole vielä saavutettu. Kahdeksan vuotta aikaa siihen. Kyllä kyllä, tiedänkin jo miten naurettavalta kuulostan.

Aika kultaa muistot. Joskus liiankin kultaisiksi. Niin että niitä muistoja on koko ajan ikävä.

Totuushan on se että en tahdo olla aikuinen. En todella. Haluaisin edelleen olla vähän vähemmän kuin aikuinen. Tuntuu että kilpailen ajan kanssa.

Metrossa tänään oli liian paljon ihmisiä. Sekä idiootti mies, joka kysyi puhelinnumeroani. Aivan kuin kukaan koskaan olisi antanut numeronsa toiselle metrossa. Metrossa ei tapahdu mitään hyvää. Mutta on niissä toisaalta ihan kiva tarkkailla ihmisiä.

Sellainen olen. Tarkkailija. Tarkkailen aina muita. En edes tiedä miksi. Kai se on kivaa.

Ikävä yhtä ystävää. Hänelle kuuluu ilmeisesti erinomaisen hyvää. Jotenkin olen kateellinen. Vaikka samaan aikaan vilpittömän onnellinen. Kateellisuusongelma. Selkeästi. En osaa olla onnellinen toisten puolesta. Täysin, vilpittömästi. Ja kyllä kyllä, olen yrittänyt opetella. Toiset ihmiset oppivat vain ilmeisen hitaasti.

Menen juomaan teetä ja syömään kookos-muroja. Niillä eväillä on hyvä valmistautua ihanaan, valoisaan ja lämpimään huomiseen.

Ennen unta kuuntelen  Strange Little Girl. Ja kaikki näyttää vähän valoisammalta ja palat löytävät lähemmäksi toisiaan.