Tänään. Ei mitään. Muuta kuin mieletöntä päänsärkyä ja itkua. Olo on enemmän kuin huono.
Kuudetta päivää tämä tyttö on ihan poissa pelistä. Kammottava flunssa. Silti olen roikkunut koko päivän puhelimessa yrittäen sovitella muiden asioita. Jossain vaiheessa pää oli täysin räjähtämispisteessä. Sanoi kaikki sopimukset irti. Laitoin soimaan harvoja ja valittuja aina-iki-hyviä lauluja, ja vajosin puna pilkkuisten peittojen alle. Heräsin sitten neljä tuntia myöhemmin. Olo oli parempi. Kiitos laulujen ja unen.

Tämähän on jännää huomata. Että kun on näin kipeä ja muu maailma näyttää silti olevan pirteä. Soitat asiakaspalveluun täysin surkeana,  ja juuri silloin sinua palvellaan täydellisen pirteällä ja motivoituneella äänellä. Ajattelet, miten ihanaa onkaan olla terve. Mitä kaikkea teet sitten kun olet terve. Ja todellisuushan on se että et tee mitään.

Niin sen jälkeen kun heräsin kaameasta päänsärky-houre-unestani olo on paljon parempi. Ei ei, ei väsytä yhtään vaikka kuuluisi väsyttää. Olo on jotenkin euforinen kun päähän ei satukkaan enää niin paljon. Tämähän on jo melkein niin kuin olisi terve.

Messeger ei toiminut tänään. Sehän ärsytti. Odotettua enemmän. En edes tiedä miksi. Ärsytti se etten voinut tarkkailla olisiko Z online.

Kuuntelen musiikkia. Radiohead. Olen taas unohtanut miten suuri vaikutus musiikilla on elämääni. Tämän totean. Musiikki lohduttaa usein enemmän kuin kukaan ihminen elämässäni. Se on jotain niin omaa.

Minullahan on ongelma. Olen huomannut että kirjoitan tänne hyvin valikoiden ja sensuroidusti. Tiedän että voisin suojata tämän salasanalla ja tehdä tästä todellisen päiväkirjani. En tiedä miksi en tee niin. Edellisessä kappaleessa olisin tahtonut kirjoittaa juuri ne laulut mitä kuuntelin ja juuri niitä sanoja, joilla minulle oli merkitystä. Kirjoittaa muutenkin enemmän konkreettisisa asioita päivistäni ja elämästäni. Mutta en voi.

Tilannehan on se että pelkään paljastumista. Pelkään että jos Bee, Z, Z:n mielitietty tai muutamat parhaat ystäväni lukisivat tätä niin he tunnistaisivat minut oitis. Pelkään jo nyt että tekstini on liian näköistäni. Yritän selittää itselleni että dilemmani siitä että elän rakkaudettomassa avoliitossa ja rakastan aivan väärää ihmistä on yleinen. Että en ole kirjottanut mitään liiaan konkreettista ja paljastavaa.

Joo joo, tiedänkin jo. Valitan turhasta. Jos kerran tahdon kirjoitaa vain itselleni niin tilanne on hyvin helposti korjattavissa. Mutta ehkä en tahdo. Ehkä tahdon kirjoittaa kaikille. Ehkä tahdon mahdollisimman monen ihmisen lukevan että sekaisinhan tyttö on. En tiedä, enkä osaa selittää. Taidan olla vähän narsistinen.

Olen varma että jos Z ikinä lukisi kirjoituksiani niin ymmärtäisi heti heti heti että mistä tässä kaikessa on kysymys. Näin ei saa käydä, ei saa, ei saa. Oikeasti, oikeassa elämässäni elän kulisseissa. Kaikki pitävät minua ja Beetä onnellisina ja onnistuneina. Olemme vakaa ja rationaalinen pari. Näin kaikki sanovat. Täydennemme toisiamme.
Vain Z tietää kuinka onneton olen. Mutta ei, ei hän sitten tehnyt mitään korjatakseen asiaa.
Ilmeisesti haluan kirjoittaa siksi että näin tunnen että kerron edes jollekin miten asiani oikeasti ovat.
Tässä iässä elämän ei pitäisi olla ihan näin aikuista. Ikäähän ei ollut vielä edes kahtakymmentä plus viittä.

Jospa sittenkin salaa tahdon jäädä kiinni. En tahdo. En edes salaa. Se ei olisi tyylistäni. En tiedä mikä olisi tyylistäni. Suuri draama. Sen osaan. Olen harjoitellut. Kovasti. Onnistunut, monesti.

Kaikki ystäväni (jotka ovat pääosin opiskelijoita) opiskelevat tällä hetkellä niin paljon että siinähän ei ole enää mitään järkeä. Ovat stressaantuneita, ja huokailevat ajan puutteen vuoksi. Niin, mitä minä teen silloin? Kuuntelen sen näköisenä kuin olisin itse samassa tilanteessa ja huokailen heidän mukanaan.
Totuushan on tästä jälleen kaukana. Oikeasti en tee mitään. Hengailen peilin edessä, ihaillen ja arvostellen itseäni. Kuuntelen musiikkia, ja tarkkailen muiden elämää. Soitan vähän välillä. Yritän selvittää tunteitani. Vaivun uneen, ja näen täysin absurdeja unia jossa yleensä aina on Z. Opiskelut. En ymmärrä. Kai kuitenkin valmistun. Olen tehnyt niin aina. Jotenkin olen vain saanut paketin kasaan juuri oikealla hetkellä.

Perheeni ja ystäväni pitävät minua suurena tahtoihmisenä ja suorittajana. Varmana onnistujana. Olen kuulemma vaikuttanut aina varmalta kaikesta. Kesällä kun Z oli sekoittanut päätäni hurjalla tuntivauhdilla, kerroin aavistuksen ajatuksistani eräälle ystävälleni. Tämä ystäväni on läheinen ja todella rakas. Luulin että hän tuntuisi minut. Kun kerroin edes vähän epäilyistäni hän oli järkyttynyt. Järkyttynyt että minä voin ajatella näin, ja että minä voin olla epävarma elämästäni. Sitten se taas alkoi ....' mutta tehän olette Been kanssa niin täydllinen pari. Bee on niin hyvä ihminen' ....
Ei olla. Hyviä missään. Vittu. Piste.

Opetus tästä kaikesta. En kerro enää. Hyväksyn totuuden. Kaikki pitävät meitä toimivana yhdistelmänä. Jos kertoisin muuta, niin he olisivat varmoja että minussa on vikaa. Sillä Beehän on aarre, valtameri aarre. Lähes super-ihminen. Ja minähän olen jotakin muuta. Mitähän se sitten olisi ?

Luulen että nyt olisi taas se aika, kun pitäisi alkaa paketoimaan näitä opiskelu-juttuja. Olen tullut niin pitkälle ilman varsinaista työskentelyä. Sehän lähes hävettää. Mutta sellaista se on aina ollut. Olenko koskaan ahkerasti opiskellut. En tiedä, en kai sitten.

Tänään ainut ruoka mitä kykenin syömään oli parsakeitto. Kun se oli valmiina ja lautasella tiputin maitopurkin sinne sekaan. Nälkä oli kova. Nostin maitopurkin pois ja söin keiton silti. Aika ällöä. Joo, tiedän.

Oksettaa sellaiset naiset, jotka pukeutuvat hassusti. En tarkoita sillä tavalla vähän hassusti vaan niin että heillä on pakkomielle pukeutua 'söpösti ja hassusti'. Anteeksi. Kaikille niille joita loukkaan. Tarkoitan sellaisia ihmisiä niin kuin täti jonka tapasin tänään. Tätihän oli sellainen kolmissakymmenissä. Pirteän oranssi raitaisessa väljässä neuleessa välkkyi kammottavan suuri Niiskuneiti rintakoru. Niiskuneidillä oli kukkia kädessä. Hiuksissa 'täti hauskuudella' olikin sitten Pikkumyy pinnejä. Laukkuna toimi jokin kassin näköinen, jossa keskellä killitti Karvisen leveä naama. Oranssi naama, tietenkin. Avaimenperä oli keltainen Pokemon. Rannekellossa oli haukotteleva Karvisella. No tietenkin. Niin ja vanhahtavassa talvi palttoossa oli myös Pikkumyy rintakoru. Ja päässä oli kammottava oranssi huopahattu.

En ymmärrä. Missä tässä on naisellinen viehätys. Ja tämä täti ei ollut opetteja tai  lastentarha täti. Ei näin. En myöskään pidä ala-aste opettajista, joilla on fetissi Marimekon raita-paitoihin. Jotenkin niin tekopirtää ja stereotypistä. Ja silti tätä ryhmää on paljon. Muu ei sitten ärsytäkkään. Anteeksi kaikille humoristi pukeutujille ja tasa-raita-opettajille. Olette varmasti mukavia ihmisiä. Vika on jälleen minussa, ja asenteissani.

Kaikki muu on ok. Näinhän se menee. Paitsi että muumeissa ei ole mitään söpöä. Lapesena katsoin kyllä muumeja. Nehän tulivat aina sunnuntaisin. Jotenkin ne olivat niin öllöjä jo silloin. Muumi-mamman ääni oli liian rauhallinen ollakseen todellinen. Ja Nuuska-Muikkunen pohdinnoissaan ärsytti. Koko muumit oli jotenkin yhtäaikaa surullisia ja opettavaisia. Vai oliko se sittenkin vain se sunnuntai iltojen melankolia? Yritin sitten diggailla muumeja vielä vanhana ja viisaana. Muttei se onnistunut. Jos lapsena on tuominnut jonkin yök-kategoriaan niin ei sitä sitten enää niin vain muutetakkaan. Olin aina enemmän Turtles tyttö. Neljä kilpikonnaa, rotta ja supervoimat. Siinä oli jotain.


Menen lukemaan Mika Waltaria. Jospa se toisi unen.